En ole ko­vin pe­reh­ty­nyt te­ko­ä­lyyn, jos­ta niin pal­jon ny­kyi­sin kir­joi­te­taan. Sen hyö­dyn­tä­mis­tä ke­hi­te­tään eri aloil­la. Ym­mär­rän vain, et­tä ky­sees­sä on tie­to­ko­ne­oh­jel­ma, joka mah­dol­lis­taa mitä ih­meel­li­sim­piä ns. älyk­käi­tä toi­min­to­ja. Mut­ta ko­neen oh­jel­mat toi­mi­vat vain sin­ne tal­len­net­tu­jen tie­to­jen poh­jal­ta.

Ajoin juu­ri au­tol­la ko­ti­pi­haan. Kel­lo on ai­ka pal­jon. Vä­sy­mys pai­naa ja tämä päi­vä al­kaa ol­la lo­puil­laan. Mat­ka oli pit­käh­kö. Ja ku­ten ar­va­ta saat­taa ko­ti­mat­ka tai­tet­tiin pi­mey­des­sä. Tie­o­suuk­sil­le osui vain muu­ta­mia ka­tu­va­loin va­lais­tu­ja pät­kiä, mut­ta suu­rim­man osan tai­pa­lees­ta tai­toin pi­mey­des­sä.

Muu­ta­ma päi­vä sit­ten aa­mul­la he­rä­tes­sä­ni mie­tis­ke­lin – ku­ten niin mo­nes­ti en­nen­kin – tu­le­vien päi­vien töi­tä. Tein suun­ni­tel­mia ja lis­ta­sin mie­les­sä­ni teh­tä­viä asi­oi­ta. Huo­ma­sin ole­va­ni oi­kein in­nois­sa­ni, oli­vat­han teh­tä­vät ko­vas­ti mie­lui­sia, ja mie­li tun­tui le­vän­neel­tä ja vir­ke­äl­tä.

Tämä tal­vi on ol­lut vaih­te­le­vaa ke­lien suh­teen; mil­loin pää pai­nuk­sis­sa on yri­tet­ty sel­viy­tyä pää­kal­lo­ke­leis­tä ve­si­sa­tei­neen, mut­ta mu­kaan on mah­tu­nut au­rin­koi­sia tal­vi­päi­vi­ä­kin. Nyt ajas­sa on siir­ryt­ty va­lon mää­rän li­sään­ty­es­sä koh­ti ke­vät­tä. Kynt­ti­län­päi­vä (2.2.) on sy­dän­tal­ven vii­mei­nen merk­ki­päi­vä, jon­ka jäl­keen alet­tiin jo odot­taa ke­vät­tä. Sy­dän­tal­vi on Suo­mes­sa kui­ten­kin eri­tyi­sen kau­nis­ta ai­kaa, jos on riit­tä­väs­ti pak­kas­ta ja lun­ta. Tämä tie­tys­ti vain niil­le ih­mi­sil­le, jot­ka tal­ves­ta naut­ti­vat.

Vii­me per­jan­tai­na meil­lä oli Donk­kis. Täl­lä ker­taa juh­lim­me vii­det­tä­kym­me­net­tä var­hais­nuor­ten ta­pah­tu­maa. Soi­nis­sa Donk­kik­sia jär­jes­te­tään kol­mes­ta nel­jään ker­taa vuo­des­sa. Tämä pe­rin­ne al­koi nel­jä­tois­ta vuot­ta sit­ten.

Li­ha­ton tam­mi­kuu, ti­pa­ton tam­mi­kuu, her­ku­ton tam­mi­kuu, nyt al­kaa die­et­ti/kun­toi­lu/elä­män­ta­pa re­mont­ti. Niin usein juu­ri tam­mi­kuu luo pai­net­ta muu­tok­seen, so­si­aa­li­nen me­dia on pul­lol­laan vai­kut­ta­jia, jois­ta jo­kai­sen si­vus­to on täyn­nä laa­tu­vink­ke­jä pa­rem­mas­ta tam­mi­kuus­ta (ja elä­mäs­tä), ja pe­rin­tei­sem­pi­kin me­dia usein tam­mi­kuus­sa jul­kai­see jut­tu­ja ter­vey­sin­toi­lus­ta, ter­veel­li­sis­tä ruu­is­ta ja kai­kes­ta, min­kä tam­mi­kuus­sa voi­si teh­dä pa­rem­min.

Pi­dän ko­vas­ti van­hois­ta ta­va­rois­ta ja olen kova käy­mään eri­lai­sil­la kirp­pu­to­reil­la ja van­ho­jen ta­va­roi­den liik­keis­sä. Ny­ky­ään mil­tei joka pi­tä­jäs­sä on use­am­pi­kin kirp­pa­ri ja var­sin­kin lo­mal­la on kiva tu­tus­tua nii­hin. Kier­rel­les­sä ja kat­sel­les­sa tu­lee usein mie­tit­tyä, mil­lai­sia ta­ri­noi­ta van­hoil­la esi­neil­lä on. Mitä ne ker­toi­si­vat, jos osai­si­vat pu­hua. Ker­toi­si­ko käy­tet­ty nuk­ka­vie­ru nal­le pik­ku­ty­tös­tä, jol­le se on ol­lut kaik­kein rak­kain. En­tä mum­mon van­ha mal­jak­ko, muis­tai­si­ko se kuk­ka­kim­pun, joka lai­tet­tiin mal­jak­koon juh­lis­ta­maan mum­mon kih­la­jais­päi­vää vuo­si­kym­me­niä sit­ten. Hin­ta­lap­pu ta­va­rois­sa ei usein­kaan ker­ro sitä ar­vo­kas­ta ta­ri­naa, min­kä ta­va­rat si­säl­leen kät­ke­vät.

Vuo­sia sit­ten, sil­loi­ses­sa Je­ru­sa­le­min ko­dis­sam­me, meil­lä ko­koon­tui opis­ke­li­joi­den kan­sain­vä­li­nen raa­mat­tu­pii­ri. Osa­not­ta­jat tu­li­vat eri puo­lil­ta maa­il­maa ja eri­lai­sis­ta taus­tois­ta. Lu­te­ri­lais­ten li­säk­si pai­kal­la oli pres­by­tee­riä, ka­to­li­lais­ta, hel­lun­tai­lais­ta, bap­tis­tia ja muu­ta­maa muu­ta tun­nus­tus­kun­taa edus­ta­vaa opis­ke­li­jaa. Kris­tit­ty­jen li­säk­si pari juu­ta­lais­ta ja pari mor­mo­ni­o­pis­ke­li­jaa liit­tyi usein jouk­koom­me.

Vuo­si­kym­me­niä sit­ten kun olin vie­lä lap­si, per­heem­me val­mis­tau­tui läh­te­mään su­ku­juh­liin. Isoi­sä­ni äi­ti oli täyt­tä­mäs­sä jo kun­ni­oi­tet­ta­van 90 vuo­den ver­ran ja juh­la­tun­nel­ma jän­ni­tyk­si­neen oli saa­pu­nut ko­tiim­me­kin, mo­nen kym­me­nen ki­lo­met­rin pää­hän.

Mo­nel­le meis­tä jou­lu ra­ken­tuu pe­rin­teis­tä. On sel­lai­sia pe­rin­tei­tä, joi­ta olem­me kul­jet­ta­neet vuo­sia mu­ka­nam­me, eh­kä lap­suu­den ko­dis­ta tai su­vun pe­rin­tei­tä. Voi ol­la pe­rin­tei­tä, jot­ka olem­me vuo­sien ai­ka­na omak­su­neet tai omal­la sa­kil­la luo­neet.

Jou­lu on jo ovel­la, mut­ta lun­ta ei näy. Sää­en­nus­teet­kaan ei­vät toh­di lu­va­ta, et­tä val­kea jou­lu oli­si ai­na­kaan koko Suo­mes­sa. Val­ke­an jou­lun kai­puu lie­nee mo­nel­le oleel­li­nen osa jou­lua tai ai­na­kin tal­vea. Jou­luun liit­tyy mo­nen­lais­ta kai­paus­ta ja odo­tus­ta.

Työ­huo­nee­ni sei­näl­lä ole­vas­sa ope­tus­tau­lus­sa on ku­va­teks­ti: Jee­sus rat­sas­taa Je­ru­sa­le­miin. Aa­sil­la rat­sas­ta­va val­ko­pu­kui­nen mies­hah­mo on nos­ta­nut oi­ke­an kä­ten­sä ter­veh­dyk­seen. Ym­pä­ril­lä on eri-ikäi­siä ih­mi­siä ja vas­taa­not­to on läm­min, rie­ha­kas­kin.

Mar­ras­kuun ajan mi­nul­la on käy­tös­sä­ni Suo­men Lä­he­tys­seu­ran mi­ni­näyt­te­ly Kam­bod­zas­ta. Kam­bod­za on Äh­tä­rin seu­ra­kun­nan ni­mik­ko­koh­de, jo­ten oli help­po va­li­ta se näyt­te­lyn maa­vaih­to­eh­to­jen jou­kos­ta. Näyt­te­ly pää­see kier­tä­mään kuu­kau­den ai­ka­na mo­nes­sa eri ryh­mäs­sä. Mar­ras­kuu on myös so­pi­va ajan­koh­ta, kos­ka lap­sen oi­keuk­sien päi­vää vie­te­tään 20.11.

Ke­nel­le sinä sy­ty­tit kynt­ti­län py­häin­päi­vä­nä? Ketä tai kei­tä jäit kai­paa­maan? Vii­me lau­an­tai­na syt­tyi­vät tu­han­net ja taas tu­han­net kynt­ti­lä va­lai­se­maan hau­taus­mai­den pi­meyt­tä. Py­häin­päi­vä­nä ai­van eri­tyi­ses­ti käy­täm­me ai­kaa, kun muis­tam­me nii­tä lä­hei­si­äm­me, joil­le olem­me jo jät­tä­neet hy­väs­tit. Täl­lä vii­kol­la kan­nam­me aja­tuk­sis­sam­me hei­tä, keil­le sy­ty­tim­me kynt­ti­lät. Kii­täm­me yh­tei­si­tä ko­ke­muk­sis­ta, ilos­ta, ys­tä­vyy­des­tä ja rak­kau­des­ta. Eh­kä­pä muis­tos­sa on kaik­ki se, mitä olem­me elä­määm­me hei­dän kaut­taan saa­neet, kaik­ki se hyvä, mut­ta myös yh­des­sä ja­e­tut kyy­ne­leet ja elä­män po­lun ras­kaam­mat tai­pa­leet. Jos py­häin­päi­vä­nä eri­tyi­ses­ti muis­tam­me nii­tä rak­kai­tam­me, su­ku­lai­si­am­me ja lä­hei­si­äm­me, jot­ka ei­vät ole enää läs­nä, mil­loin muis­tam­me elä­viä?

Tä­män ky­sy­myk­sen tai­si esit­tää joku pie­nis­tä ker­ho­lai­sis­ta, kun mie­tit­tiin mis­sä it­se ku­kin asum­me. Ei­hän se vää­rä aja­tus ol­lut ol­len­kaan. Näin voi ai­van hy­vin aja­tel­la, vaik­ka em­me tätä asu­mis­ta voi­da näh­dä omil­la sil­mil­läm­me ai­van sa­nan­mu­kai­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä.

On­ko etee­si tul­lut tar­vet­ta ra­ken­taa it­sel­le­si ta­loa, olet­ko miet­ti­nyt tu­li­si­ko uu­si tupa hir­res­tä vai ki­ves­tä, poh­ti­nut ik­ku­noi­den mää­rää tai las­ke­nut ne­li­öi­tä.